The worst things in life come free to us

Mä juoksen päivisin rinkiä koulu - työt - ohjattavat harrastukset - asunto - kauppa -ystävät - koulutyöt - kotityöt. Viime vuonna näihin aikoihin mun keho löi stopin, nyt sinnitellään vielä. Mä en ymmärrä miksi mun on aina pakko jatkaa viimeiseen asti, siihen kunnes oikeasti on pakko hidastaa.
Keksin tässä yhtenä päivänä, mikä mun viiltelyn aiheuttaa ja tiedän, että jos mulla nyt vaan olisi aikaa työstää sitä yksin tai jonkun kuunnellessa, niin mulla olisi erittäin hyvä mahdollisuus päästä viiltelystä eroon. Mutta koskaan mulla ei ole sellaista hetkeä, ja niinpä se vaan siirtyy jatkuvasti eteenpäin. Pitäisi osata olla itsekkäämpi ja ottaa aikalisä, mutta on niin monta asiaa, jotka on tehtävä ja niin monta ihmistä, joille ei voi kääntää selkäänsä.

Auta mua

Kipu polvessa repii ylös. Liikkumaan, tavallinen kävely sattuu vähiten. Kiroan äidin, sen lääkärin ja pelkurimaisen itseni, kun silloin vuosia sitten polvea ei tutkittu kunnolla. Voisin huutaa kivusta ja turhautumisesta, kun mä vieläkin pelkään liikaa tehdäkseni tälle jotain.

Leave me alone

Leave me alone, I wanna go home
I don't wanna see you, so leave me alone
Leave me alone, 'cause I feel like dying
Leave me alone, I wanna go home

Minkä vuoksi, kertokaa minkä vuoksi, ihmisten on vaikea tajuta, että vaikka puhuminen auttaa, on sellaisia asioita, joita pitää käsitellä itse? Tai sellaisia asioita, jotka täytyy ensin itse käydä läpi ennen kuin niistä puhutaan muille? Minulla ainakin on, mutta olenkin ehkä vähän erakkoluonne. Miksi on niin vaikeaa ymmärtää, jos sanotaan, että haluaisin miettiä omia asioitani hetken?

Ja miksi on niin vaikeaa ymmärtää, että jos te keskeytätte minut aina kun puhun, niin en halua puhua teille silloin kun teistä tuntuu siltä, että nyt voisitte hetken kuunnella?

Aika paljon rikki meni niinä päivinä

Sillä tänään
Kun te tuutte vastaan mä en vaihda kadun puolta
Toivon kaikkea hyvää

Tervehdin. Hymyilen. Kuuluu hyvää, entäs sinnepäin? Joo, mummon kuolemasta tulee kohta kaksi vuotta. Joo, niin kauan, munkin on vaikea uskoa.

Kuuluu kaikkea hyvää

Ai selkä taas? Mutta hyvinhän sä näytät liikkuvan. Hymyilen, koitan päästä lähtemään.

Aika paljon rikki meni niinä päivinä

Astun yhden askeleen kauemmas kun sinä astut yhden lähemmäs. Vaivihkaa kumpikin, kuin asentoa vaihtaen. Joo, äidille kuuluu ihan hyvää.

Kun te tuutte vastaan, niin kai mä kuulen
kaikkea hyvää

Pitää katsoa, onko mulla joku päivä aikaa tulla kahville. Mutta minä tiedän, sinä tiedät, että mä en aio tulla. Sinä tiesit sen jo kysyessäsi ja minä näen katseestasi, että sinä tiedät olevasi syy siihen.

Menin eteenpäin kai pistät sä pahaksi

Sinä toukokuun päivänä sä olisit voinut pilata mun elämän. Kai mä vieläkin voisin antaa sen päivän pilata mun loppuelämän. Mutta se ei tehnyt sitä silloin, eikä se tee sitä nytkään. Ehkä sitä joskus vain ollaan vahvoja.

Mä lupaan viedä terveisiä. Mulla on kiire kouluun, olen kahden askeleen päässä ennen kuin huomaatkaan. Hymyilen ja heilautan. Nopeasti pyyhkäisen huuliani kuin yrittäen saada vanhan pinttyneen tahran irti. Ja tiedän, että sä katsot. Ja ehkä hetken, hetken, mä haluaisin tietää, mitä sä ajattelet.

Sillä tänään
Kun te tuutte vastaan mä en vaihda kadun puolta
Toivon kaikkea hyvää


Kursiivit: Antti Kleemola - Kaikkea hyvää

tänä iltana mä tein niin

"Oon ku taikuri faktoja kiertämään
Tänä iltan mä tein niin, tänä iltan mä tein niin
On aamuyö, enkä unta saa vieläkään
Ootan auringonnousuun, ootan auringonnousuun
Eksyin mun tieltä, en löydä takaisin todellisuuteen"

Eilisilta:
Toinen puhuu itsemurhasta, toinen sanoo rakastavansa, rakastuneensa muhun. Mä en tiedä itkenkö vai nauranko, mä en tiedä, haluanko kuulla kummankaan puhetta loppuun. Ja sitten mä itken, itken, itken. Well I was telling that, talking to you I kind of feel like as if I was in love with you. Ne sanat romauttaa alas vanhan muurin. "Kukaan ei ikinä rakastu suhun, kukaan ei voi rakastua suhun kun olet tuollainen." Vaikka mä tiedän, ettei tästä oikeasti tule mitään, etäisyys ja kaikki muu on liikaa, mutta se, että joku sanoi noin, tietämättä mun tilannetta, tietämättä mitä ne sanat mulle tarkoittaa, merkitsee mulle paljon. Ja sitten mä loppuillaksi annan itselleni luvan hymyillä, unohtaa hetkeksi kaiken. Hymyillä sille, että jossain on joku, joka sanoo rakastavansa. Hymyillä sille tiedolle, että muhun voi sittenkin rakastua. :)
I mean even I don't know how could this feel like this way

tää ei oo enää normaalia

Vaa'an numerot on pienemmät kuin varmaan kolmeen vuoteen. Melkein itken. En usko, että tätä voi pistää enää stressin piikkiin, ei sekään näin paljoa vaikuta. Mä en ole alipainoinen. Vielä. Mutta jotenkin mä vuosien takaa muistan, kun terkkari sanoi, että nyt ei ainakaan paino saisi laskea. Ja mä painoin silloin ainakin kolme kiloa enemmän kuin nyt.
Syön suhteellisen normaalisti, joten tää on jotain muuta. Pelkään, mutta yritän vielä uskotella itselleni, että tää on stressistä johtuvaa, onhan mulla stressitekijöitä nyt enemmän kuin ikinä aiemmin.

Pidän kaikki käsivarren mitan päässä. Irl-kaverit ei muutenkaan tiedä. Ihmisiin, joille puhun netissä en enää joko luota täysin tai sitten juttelen niiden kanssa harvoin.

Edellisen postauksen jälkeen mä en ole tainnut viiltää kuin toissapäivänä. Menin tyhmä löytämään itselleni uuden terän.

-----

Mulla on taas terä kädessä. No, kerkisihän nuo viimesunnuntaiset jäljet vähän haaleta. Tiedän, että ne jotka mun viiltelystä tietää, on tuskin kovinkaan huolissaan varsinkaan jos on mun käsivarresta jäljet nähnyt. Koska ne on pieniä, naarmuja verrattuna kaikkien muiden viiltelyyn. Ja koska mä tykkään käyttää t-paitoja, kädet ei ole hyvä paikka. Ja myös koska mä olen päättänyt, etten haluaisi käsiin ikuisia jälkiä. Niinpä mä yritän olla viiltämättä syvälle (tai sitten muualle kuin käsiin). Tätä kirjoittaessa tosin lipsahti vähän käsien puolelle, ei pahasti, mutta suututtaa se kuitenkin. 

Mulla piti olla syy olla viiltelemättä useampi viikko. Mun piti lähteä sukulaisille viikonlopuksi, sitä ennen olisi pitänyt olla viiltelemättä ja siellä ja sen jälkeen mulla yleensä on paaaljon parempi olo. Mutta äiti kielsi, mä en saa(nut) lähteä. Joten jos tällä kertaa terä lipsahtaa hiukan syvemmälle, onko sillä oikeastaa niin väliä?

Oisit ees voinut yrittää

"Sä oot laihtunut."

"Noilla syömisillä mitä sä syöt ei ole normaalia laihtua."

"Jos sä yrittäisit niin kuinka paljon saisit painoa pois?"

"Sä oot liian laiha."

"Tiiätkö paljon siinä on kaloreita?"

"SÄ ET PYSTYISI OLEMAAN SYÖMÄTTÄ."

Viimeinen kuulostaa haasteelta, siihen tarttuu jokin pieni osa mun päässä, joka aina ennenkin on ottanut haasteita vastaan eikä suostu luovuttamaan. Sitten siellä on se pieni typerä osa, jonka piti vaieta ikuisiksi ajoiksi, joka ei koskaan oikeasti ole saanut kunnon otetta ja joka heikkoina hetkinä heittää tyhmiä ajatuksia ilmaan. Jospa niitä numeroita saisikin vielä ihan vähän alemmas.
Pahinta on että tällä hetkellä mä laihdun muutenkin, luultavasti stressi tekee sitä. Tiedän olevani laiha, mutta jos mä johonkin haasteeseen tartun niin se on menoa sitten (mulle on mm. heitetty aivan tosissaan että mitä jos mun pitäisi pudottaa viisi kiloa syyslomaan mennessä niin onnistuisinko? Ja sitten pyydettiin todistamaan se, mutta en lähtenyt leikkiin). Kiitos mun irl-kavereista, jotka aika hyvin esimerkillään ja jutuillaan pitää mun pään pinnalla.

Tykkään syödä ja luulen, että mulla on ihan terve suhde ruokaan, mutta jossain vaiheessa mä huomaan ajattelevani liikaa painoa. Sitten mä päätän, että ei vaa'alle menoa, mitä mä sillä tiedolla teen? Mutta se päätös romahtaa aina niinä päivinä kun äiti on sitä mieltä että mun on käytävä vaa'alla. Täytyyhän sen tietää, mitä mä painan, täytyyhän sen saada kontrolloida sitäkin

Juttelen koneella ihmisille. Kun ne kirjoittaa kävelen alakertaan ja takaisin, koska ärsyttää enkä halua huutaa kenellekään. Niinpä mä tulin huutamaan tänne. Minkä helvetin takia ihmiset ei voi tajuta, että muakin suututtaa välillä? En minäkään jaksa joka päivä jankata samoja asioita, ei mulla riitä aina voimia muiden ongelmien ratkaisuun. Kaikista vihaisin mä olen itselleni. Mitäs olen päästänyt sellaisia ihmisiä elämääni, mitäs aina kuuntelen syyllistämistä. Mitäs olen antanut ihmisten pitää mua ilmaisena terapeuttina ystävän sijaan.

Hyvältä idealta alkaa kuulostaa erään ihmisen ehdottama idea. Päivän ajaksi netti kokonaan kiinni ja tekstiviesteihin/puheluihin vastaus vain jos on ihan pakko. Pitää jonain vapaapäivänä kokeilla, mä en ole niin tärkeä etteikö maailma pärjäisi sitä aikaa ilman.

----

En oikein tiedä, mitä mulle kuuluu. Koulu on alkanut. Mä pelkään, että olen luisunut kauemmas kavereista, niillä on paljon sellaisia juttuja, jotka on niiden, ei mun. Tavallaan itsekin jätän tyhjää tilaa meidän väliin, en osaa puhua niille mun ongelmista, harvoin nekään puhuu omistaan. Ne puhuu jostain sarjoista ja on hulluja niin kuin aina, ei mun ongelmat mahdu siihen väliin. Tiedän, että mä olen niille tärkeä, tiedän että ne auttaa jos tarvin ja pyydän (ja joskus vaikken edes pyydä). Mä vaan en osaa puhua niille, en varsinkaan jos pitäisi kertoa kaikille yhtä aikaa. Yksi niistä neljästä mun viiltelystä tietää, mutta sillä on ongelmia itselläänkin niin paljon, ettei se jaksa huolestua siitä. Ja tästä yhdestä me pidetään huolta yhdessä niin paljon kuin pystytään.
Näillekin kavereille mä olen jonkinlainen "äitihahmo" (välillä ne vitsillä sanokiin mua äidiksi). Mä olen se järkevä, joka huolehtii ja kattoo perään (ja olen muuten fyysisestikin vanhin).

En osaa puhua kunnolla enää, tännekin on hankala kirjoittaa. Ja silloin kun puhun, niin puhun ihmisille, jotka puhuu omia asioitaan samaan aikaan ja keskustelut on sitä että mä puhun omista asioistani ja ne puhuu perään omistaan. Yleensä se olen sitten minä joka siirtyy suosiolla puhumaan niiden asioista. Pitäisi opetella pitämään puoliaan, mutta se on vaikeaa.

Kavereista

Mä haluaisin ystävän. Älkää käsittäkö väärin, mulla on kavereita, joista osaa pidän myös ystävinä. Mutta mun ystävät ja kaverit on joko sellaisia, joiden kanssa puhutaan "pinnallisuuksia" ja tehdään asioita tai sitten sellaisia, joiden ongelmat on aina tärkeämpiä kuin mun (jolloin olen pelkästään kuuntelijana). Kaipaan sellaista ihmistä, jonka kanssa voisin jakaa niin ilot kuin surut, molempien meidän ilot ja surut. Jolle voisin kertoa omista asioista, joka ei tyytyisi mun kuulumisien kohdalla "ihan okei" vastaukseen, jolle voisin soittaa silloin kun menee huonosti ja yhtälailla silloin kun menee hyvin. Joka ei vaihtaisi puheenaihetta silloin kun yritän kertoa jostain, ja jonka kanssa puhuttaisiin myös vakavista asioista. Jolle voisin reilusti puhua viiltelystä, painosta ja äidistä, mistä milloinkin.

Arvostan mun tämänhetkisiä kavereita/ystäviä, mutta ongelma on, ettei ne joko tiedä mulla menevän välillä huonostikin tai sitten niitä ei kiinnosta/ne ei jaksa mun asioita.
Vikaa on varmasti myös minussa, en meinaa päästää ihmisiä tarpeeksi lähelle. Muutamat ihmissuhteet varsinkin nyt lähiaikoina on osoittaneet, että kannattaa hyvin tarkkaan miettiä, mitä kertoo ja kenelle.

valitusta ja posiitivista

Vähän tekopyhää ehkä kirjoittaa tänne tätä, kun itsekin olen tänne valitusta kirjoitellut. Mutta, mua siis ärsyttää ihmiset, jotka valittaa joka asiasta ja joilla ei koskaan tunnu olevan mikään hyvin. Milloin vaatteet on kadonneet, milloin se bussipysäkin ihminen katsoi väärällä tavalla ja milloin se Maikki taas teki vääryyttä. Omat huolet on aina ne suurimmat, tuskin kenelläkään muulla edes voi olla yhtä suurta kärsimystä, tuskin kukaan muu joutuu selviämään saman tuskan kanssa!
Mä ymmärrän valituksen ja ahdistuksen, tiedän että kaikilla on sellaisia päiviä että on vaan pakko purkaa sitä omaa oloa. Liikaa se alkaa olla siinä vaiheessa, kun kaikki puhe on sitä valitusta, eikä muiden yksinkertaisesti kiinnosta "koska muilla ei voi mennä yhtä huonosti". Sellaisilla ihmisillä on yleensä taipumus imeä kaikki mehut lähelläolijoista, jaksaako kukaan ajatella aina posiitiivisesti jos tuloksena on valitusta. Ja lisää valitusta.
Toisinaan mä olen näitä "valittajaihmisiä" itsekin, mutta omasta puolesta on sanottava, että mä yritän aina parhaani nähdäkseni myös niitä asioiden positiivisia puolia. Ja lähes aina niille asioille voi tehdäkin jotain, eikä vain valittaa, vaikka pelkkä valittaminen onkin usein helpompaa. Koska täällä blogissa on paljon negatiivisia asioita, niin mä listaan nyt tästä kesästä kuusi positiivista asiaa:

- Mulla oli aivan ihana kesätyö alakouluikäisten lasten kanssa <3
- Olen kävellyt paljain jaloin ja juossut sateessa
- Olen valvonut auringonnousuun ja tanssinut valssia ulkona keskiyön jälkeen aamutakissa ja paljain jaloin (ja ei, en ollut humalassa, minusta tuollaista voi tehdä ilmankin)
- Ehkä vähän ihastuinkin yhteen ihmiseen, jota tuskin näen enää, mutta oikeastaan se ei edes haittaa
- Olen tänä kesänä kerännyt ja syönyt lähes kaikkia marjoja joita Suomesta löytyy, puolukoita en tosin vielä, mutta syksyllä sitten
-Pelastin ainakin yhden ihmishengen, mahdollisesti toisenkin

Migreeni hakkaa takaraivossa, väsyttää, ruumiinlämpö on koholla. Tiedän, että nyt kostautuu viime päivien huono nukkuminen, huono syöminen ja stressaaminen. Tiedän, että todennäköisesti migreeni tulee päälle huomenna, viimeistään ylihuomenna. Ei mulla ole varaa siihen, en pysty juuri nyt jäämään kotiin, vasta maanantaina mulla ei ole mitään suunniteltua.

Viikonlopun suunnitelmat on sekaisin, en tiedä mihin suuntaan pitäisi lähteä. Pelkään omaa kuntoani, pelkään kaverin kuntoa, pelkään seurauksia. Olisinpa mä eilen illalla uskaltanut soittaa tulisielulle sen sijaan että viilsin, se olisi ollut tämän kaaoksen keskellä järjen ääni. Mutta en uskaltanut, en halunnut mahdollisesti herättää sitä omien ongelmieni takia.

En jaksa. Kohta pitäisi lähteä töihin (hyvä, koska siellä mä voin hetken olla erossa kaikesta) ja sitä ennen pitäisi syödä jotain kun siellä en kuitenkaan sitten syö. Yhtään vain ei ole nälkä, ei huvita syödä, vaikka tiedän että mulla ei ole nyt varaa leikkiä syömisien kanssa tippaakaan. Haluaisin puhua jollekin, mutta ei mulla nyt ole syytä soittaa tulisielulle ja sähköpostiin ei tule heti vastausta jos kirjoitan siellä (eikä ole enää aikaakaan kirjoittaa pitkästi), ja kuka muu mun ongelmia jaksaisi kuunnella koska kaikilla on omiakin?

Kyllä huomaa, etten ole ollut töissä pitkään aikaan, jaloissa alkoi tuntua neljän tunnin seisomisen jälkeen. Mutta tykkään tuosta silti, tykkään tehdä jotain ja tykkään useimmista ihmisistä siellä. Olen ehkä kesätöiden loppumisen jälkeen eristäytynyt ihmisistä liikaa ja viettänyt aikaa vain sellaisten ihmisten kanssa, joilla on jollain tapaa negatiivinen vaikutus (esim. kuuluu vain haukkuja tai ikäviä kuulumisia).

Mulla ei mene hyvin, mutta tiedän nyt että tällä hetkellä työt ei pahenna sitä. Ne tekee musta ehkä väsyneemmän, mutta töissä mä voin olla ajattelematta ja huolehtimatta kaikkea turhaa.

Tyttö epäkunnossa

"Hei, kaikki laskee sun varaasi aivan helvetin paljon
Susta odotetaan jotain kuningatarta tai pelastajaa
Annetaan sun olla vielä nuori, vähän aikaa"

Herra Ylppö ja ihmiset - Tyttö epäkunnossa

 

Miksi kaikki on aina mun vastuulla? Miksi musta odotetaan juurikin jotain pelastajaa, joka voisi ratkaista kaiken? Liian monelle ihmiselle minusta on tullut vain joku ilmainen terapeutti, jonka pitää olla aina tavoitettavissa, jos en ole niin kaikki mitä tapahtuu on mun syytä, mähän olen silloin hylännyt ihmiset. Mitä väliä sillä on kenellekään, että minullakin on oma elämä ja omat vaikeudet?

Autan ihmisiä mielelläni, mutta siinä vaiheessa kun saan haukkuja siitä kun en vastaa niin ollaan vähän liian pitkällä.

Niin kuin monia muitakin, mua ahdistaa koulun alku. Mutta toisaalta mä myös odotan sitä, sillä vaikka mun kaveripiiri on outo, niin olen nähnyt niitä aivan liian harvoin kesän aikana. Eniten mä arvostan niissä niiden positiivisuutta ja sellaista häpeämättömyyttä, kykyä tehdä melkein mitä vaan häpeämättä. Kaipaan sitä kun ne selittää opettajalle mitä on yaoi tai riehuu ruokalassa ja mä en tiedä pitäisikö hävetä silmät päästään vai nauraa. Ne voi nauraa mun äidin tyhmille jutuille, ja mun koepanikoinnille tai hymyillen sanoa mua äidiksi silloin kun mä valitan niiden riehumisesta. Ja vaikkei ne mun ongelmista tiedäkään, niin niillä on aina aikaa kuunnella, ne ei vaihda puheenaihetta.

Kaipaan sitä, ettei ne hauku tai valita jatkuvasti, kaipaan juuri nyt sellaista huoletonta keskustelua, jossa puhutaan jostain tyhmästä ja yhdentekevästä, eikä mun tarvi jatkuvasti huolehtia tai vakuutella keskustelukumppanilleni jotain. Kaipaan nyt sellaista keskustelua, että olisin juttukumppanille ensisijaisesti ystävä tai kaveri, en pelastaja tai terapeutti.

Kotona

Me palattiinkin reissusta oletettua aikaisemmin. Hyvä, koska mä olen lopussa jo nyt.

En tiedä, mitä yhtenä päivänä tapahtui. Mä olen aina ollut järkevä, harkinnut kaksi kertaa, suunnitellut etukäteen. Sitten sinä päivänä oli muutamasta sekunnista kiinni, etten olisi tullut takaisin. Mä en oikeasti ajatellut silloin mitään, en lupauksia tai niitä rakkaita, jotka jättäisin taistelemaan. Mä kuulin vaan mun matkaseuralaisten tappelevan kolmatta päivää samoja tappeluja, juttelin ihmisille, joilla kaikki on huonosti, kuuntelin viiltäviä sanoja joka puolelta. Me oltiin autossa, moottoritiellä, enkä tiedä olisinko oikeasti saanut sen auton oven auki. Mulla oli turvavyö auki ja käsi oven kahvalla kun jotenkin tajusin, että takana olevassa autossa on lapsiperhe. Ja PAM, sitten jotenkin oikeasti tajusin, että mitä helvettiä oikein ajattelen, minä joka samana päivänä olin vakuuttanut kaverille etten edes halua kuolla. Enkä kai haluakaan, tuolla hetkellä halusin vain pois. Mä olin lopussa, eikä kukaan tuntunut ymmärtävän, että mä myös oikeasti olin sitä.

Nytkään mä en jaksaisi enää enempää. Mutta kohta on mentävä laittamaan ruokaa, soittelemaan työvuoroista ja tekemään kaikkea joka matkan aikana on ollut tekemättä. Mikä oikeus mulla on romahtaa nyt, kun kaikilla muillakin menee huonosti? Mua on lapsesta asti opetettu pysymään vahvana, suurin osa tunteista oli kielletty jopa niinkin että kun kaaduin ja housut oli veressä ja hiekassa niin ainut kommentti oli että tosi hienoa, nyt on housut ihan pilalla. Pystyin silloinkin olemaan itkemättä, miksen siis nyt? Jotenkin olen aina koonnut itseni, ollut vahva ennen kaikkea muuta. Mä olen aina halunnut pelastaa kaikki muut, olen aina ollut huono sanomaan ei ja pitämään puoliani. Jotenkin kaikissa ihmissuhteissa musta tulee se "äiti- tai isosiskohahmo", se järkevä ja huolehtiva ja vastuullinen. Eikä "lapsilleen" kuulu soittaa silloin kun menee huonosti, koska mä olen se joka pitää huolta. Aina.
Mutta mitä jos mä en tällä kertaa saa pidettyä itseäni kasassa?

Just cry

Mä haluaisin vaan itkeä nyt. Mä olen sanonut kaikille, keiden kanssa tänään juttelen/juttelin, että mä en jaksa juuri nyt, että mä romahdan illalla (ja jos mä suostun sen myöntämään muillekin, niin kannattaa ottaa vakavasti). Silti kaikki mitä mä sanon on väärin. Mä taistelen kaikkien muiden mörköjä vastaan paitsi omiani, mä kumoan yhä uudestaan toisten ajatuksia syömättömyydestä, itsemurhasta ja itsetuhoisuudesta. Mä jatkan sitä silti vaikka asenne usein onkin että painu helvettiin tyhmä, ei kiinnosta. Yritän aina ajatella, että se johtuu sairaudesta, oli sitten kyseessä syömishäiriö tai masennus, se ei ole henkilökohtaista mua kohtaan (toivottavasti).

Kunpa mä vaan osaisin välillä olla vähän itsekkäämpi. Sanoa kerrankin, että. Mä. En. Oikeasti. Nyt. Vain. Jaksa. Mä tiedän, ettei mulla ole velvollisuutta huolehtia kenestäkään muusta, mutta mä vaan olen sellainen, mä haluan auttaa. Haluan olla se kallio, johon nojataan, mutta en aina pysty siihen. Ja sen mä toivoisin, että ihmiset ymmärtäisi. Minäkään en voi aina olla se vahva, mullakin on ne omat ongelmat. Minäkään en ole aina ihan kunnossa.

Ja tänään mä olen niin väsynyt, että voisin vaan itkeä. Mä olen pahoillani, jos en osaa tänään sanoa niitä sanoja, joita te haluatte kuulla, mä olen pahoillani, jos sanon jotain väärää. Mä olen niin pahoillani, etten juuri nyt vain jaksa.

Asioita

Musta tuntuu, että mulla on tänään kauheasti sanottavaa, pahoittelen siis postauksen mahdollista sekavuutta.

Ensinnäkin, paino. Tuntuu, että viime aikoina joka tuutista on tullut sellaista painokaloritsyöminenlaihdutus -juttua, sillä aseenteella, että painoi mitä vaan niin painoa on pakko saada alemmas, maksoi mitä maksoi.
Mun oma paino on tammikuusta asti laskenut hitaasti mutta varmasti (en pidä kirjaa painostani, mutta pata-akka pitää). Tiedän, että suurin syy on stressi, mulla ei syömiset tai syömättömyydet ihan hirveästi vaikuta, stressi taas vaikuttaa painoon vähän liikaakin. Ja mä en siis yritä laihduttaa, paino olisi mun puolesta saanut pysyä siellä missä se oli tammikuussa, koska tiedän ettei mun tarvi laihtua.
Mä tiedän, että paino menee vielä alaspäin kun lähden perheen kanssa lomamatkalle. Niiden kanssa vuorokauden ympäri on sen verran suuri stressitekijä, että ihan varmasti menee vähitään kilon, luultavasti enemmän, kokemusta on. Ongelma oikeastaan se, että joku pieni ääni mun päässä sanoo, että saahan se mennäkin, mitä väliä, monet pienemmätkin laihduttaa? Tiedän, (ja siihen ei edes tota pientä ääntä tarvita) että monet olisi vain tyytyväisiä jos paino laskisi näin "helposti" ja olen saanut kuulla että olen tyhmä kun se on mulle ongelma. Mä vaan en enää haluaisi siihen normaali- ja alipainon rajalle keikkumaan, koska siitä mä tipahdan kuitenkin. Ja tuo pieni ääni sanoo, ettei se haittaisi, ettei sillä tipahtamisella ole väliä... Mutta on sillä, mä tiedän ainakin vielä, että on.

Toiseksi, välittäminen. Välillä tuntuu, ettei ketään oikeasti kiinnosta, jos ei ilmoita olevansa aikeissa tappaa itsensä. Mä olen huomannut sen sekä omalla että muiden kohdalla. Esimerkiksi itse olen viikon sisään lähettänyt yhdelle ihmiselle sähköpostiviestin, jossa mä kerroin, etten jaksa enää, enkä tiedä mitä teen. Luulin oikeasti, että tämä ihminen välittäisi, luulin että on hyvä ajatus lähettää se viesti, luulin, että sanat "mä en oikeasti tiedä mitä mä enää teen" olisi tarpeeksi selkeä avunpyyntö muun tekstin ohessa. Mutta eipä se sitten mennytkään ihan niin kuin piti, mitäs olin tyhmä ja lähetin sen viestin, ei sitä loppujen lopuksi kiinnostanutkaan, sillähän on oma elämä ja toiset ihmiset, joista olla huolissaan. Se oli huono ilta mulla, olin viillellyt ihan liikaa, olin juossut, olin kirjoittanut, tehnyt kaikkea mikä yleensä auttaa, enkä tiennyt mitä vielä voisi tapahtua. Mutta ilmeisesti mun viesteistäkin kuultaa läpi sellainen "tuolla on kaikki täydellisesti" -ilmoitus, joka kertoo ihmisille, että mä pystyn aina olemaan se joka huolehtii, se joka pitää kaikki muut pystyssä.

I just wanna be free

Lyhyesti ja ytimekkäästi: mä haluaisin olla täysi-ikäinen.
Ihmiset pitää mua yleensä tyhmänä jos sanon tuon, sitten tulee sellaista "kerranhan sitä vaan ollaan nuoria", "sullahan on tosi hyvä tilanne jo nyt kun asut omillasi, mutta vanhempien omistamassa asunnossa", "miksi sä haluaisit lisää vastuuta?"
Mutta mun suurin syy tuohon toiveeseen on se, etten tule aina kovin hyvin toimeen äitini kanssa. Täällä pikkukaupungissa ihmiset pitää sitä lähes täydellisenä, mutta totuus on vähän toinen.

En mä oleta, että mun 18-vuotispäivänä tapahtuu joku ihme ja äiti ei enää olekaan mun kimpussa. Ei. Mutta mä haluan sen vapauden, että voin olla kuuntelematta sitä, haluan olla tasa-arvoinen sen kanssa, haluan ettei se voi kieltää mua poistumasta huoneesta, haluan ettei puhelun katkaisusta seuraa rangaistusta, haluan tuntea ja näyttää myös negatiivisia tunteita ilman pelkoa. Mä haluan lopettaa täydellisyyden tavoittelun pata-akan vuoksi, mä haluan oikeasti elää.

Olen harkinnut jopa välien katkaisua sitten kun mulla on siihen mahdollisuus, muut perheenjäsenet vaan olisi ongelma, koska kyllä mä isääni haluan olla yhteydessä. Olisi vaan niin ihana ajatus, ettei se enää koskaan voisi sanoa mulle, ettei muhun voi rakastua, ei vertailisi mun painoa keneenkään, ei haukkuisi mun ulkonäköä, ei heittelisi ivallisia kommentteja. Mun ei tarvitsi pelätä sen suuttumista.

Nuorempana, ala- ja yläasteikäisenä mulla oli tapana värittää kalenteriin vihreä ruutu, jos kukaan meidän perheestämme ei ollut sinä päivänä huutanut tai riidellyt. Keskiarvo oli noin 15 vihreää ruutua vuodessa. Huonoimpina vuosina alle kymmenen, ja sitten ihmiset välillä sanoo, "että en mä osaa edes kuvitella teidän äitiä huutamassa". Joo, hyvin on sekin jälkensä peittänyt...

Tänään mulla on ollut ihan hyvä päivä. Sain viestin yhdeltä ihanalta ja toisesta ihanasta olen huolissaan <3

Mä olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen, etten viiltele ennen maanantaita. Suurin syy tähän on se, että ensi viikolla lähden perheen kanssa lomareissuun, johon kuuluu (ilmoista riippuen) paljon rantailua, eikä minua kauheasti ihastuta ajatus siitä, että äiti huomaa siellä mun viiltelyjäljet. Nyt mulla on peukut pystyssä että noi edes vähän haalistuisi siihen mennessä... Mitä mä teen jos ei haalistu?
Toinen, vähän kevyempi syy, oli että mä päiväkirjaani selatessa huomasin, kuinka usein olen viikon, parin sisään viillellyt. Ihan liian monta, mullahan piti olla kontrolli tähän. Joinakin hetkinä, kun näen nuo jäljet, mietin että mitä helvettiä, miten mä olen oikeasti tippunut näin alas. Miten ihmeessä mä olen nykyään tällainen ongelmakimppu?

Aloitus

Varmaankin näkee, etten mä ole näitä blogeja aikaisemmin tehnyt :D
Eli siis hei, ruudun tältä puolen löytyy bloggerissa aikaisemminkin eri nimellä liikkunut melkein täysi-ikäinen tyttö, joka yrittää tässä nyt jotain itsestään kertoilla.
Menneisyydestäni löytyy kaikenlaista raiskausyrityksestä onnettomuuspaikkoihin ja rakkaiden menetykseen, mutta jokin itsepäinen osa minussa ei ole koskaan antanut lupaa luovuttaa. Ja jotenkin mä olen nyt tässä.

Mä olen aina ollut se vahva, se joka kestää kaiken. Peruskallio, johon voi nojata. Pikkuhiljaa se kallio on kuitenkin lähtenyt murenemaan, enkä mä oikein vielä tiedä, mitä sieltä alta paljastuu. Masennusta vai elämäniloa, vanhaa tuhkaa vai pieniä kukkia?

Tämä blogi on minun matkani kohti huomista, ja varmaan eilistäkin välillä, tää on mun ensimmäinen blogi, joten en osaa vielä varoitella, mitä tämä osoite netissä tulee tulevaisuudessa sisällään pitämään.

Mutta, olisi kauhean kiva, jos tänne joku joskus eksyisi :)