Mä haluaisin vaan itkeä nyt. Mä olen sanonut kaikille, keiden kanssa tänään juttelen/juttelin, että mä en jaksa juuri nyt, että mä romahdan illalla (ja jos mä suostun sen myöntämään muillekin, niin kannattaa ottaa vakavasti). Silti kaikki mitä mä sanon on väärin. Mä taistelen kaikkien muiden mörköjä vastaan paitsi omiani, mä kumoan yhä uudestaan toisten ajatuksia syömättömyydestä, itsemurhasta ja itsetuhoisuudesta. Mä jatkan sitä silti vaikka asenne usein onkin että painu helvettiin tyhmä, ei kiinnosta. Yritän aina ajatella, että se johtuu sairaudesta, oli sitten kyseessä syömishäiriö tai masennus, se ei ole henkilökohtaista mua kohtaan (toivottavasti).
Kunpa mä vaan osaisin välillä olla vähän itsekkäämpi. Sanoa kerrankin, että. Mä. En. Oikeasti. Nyt. Vain. Jaksa. Mä tiedän, ettei mulla ole velvollisuutta huolehtia kenestäkään muusta, mutta mä vaan olen sellainen, mä haluan auttaa. Haluan olla se kallio, johon nojataan, mutta en aina pysty siihen. Ja sen mä toivoisin, että ihmiset ymmärtäisi. Minäkään en voi aina olla se vahva, mullakin on ne omat ongelmat. Minäkään en ole aina ihan kunnossa.
Ja tänään mä olen niin väsynyt, että voisin vaan itkeä. Mä olen pahoillani, jos en osaa tänään sanoa niitä sanoja, joita te haluatte kuulla, mä olen pahoillani, jos sanon jotain väärää. Mä olen niin pahoillani, etten juuri nyt vain jaksa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti