En tiedä, mitä yhtenä päivänä tapahtui. Mä olen aina ollut järkevä, harkinnut kaksi kertaa, suunnitellut etukäteen. Sitten sinä päivänä oli muutamasta sekunnista kiinni, etten olisi tullut takaisin. Mä en oikeasti ajatellut silloin mitään, en lupauksia tai niitä rakkaita, jotka jättäisin taistelemaan. Mä kuulin vaan mun matkaseuralaisten tappelevan kolmatta päivää samoja tappeluja, juttelin ihmisille, joilla kaikki on huonosti, kuuntelin viiltäviä sanoja joka puolelta. Me oltiin autossa, moottoritiellä, enkä tiedä olisinko oikeasti saanut sen auton oven auki. Mulla oli turvavyö auki ja käsi oven kahvalla kun jotenkin tajusin, että takana olevassa autossa on lapsiperhe. Ja PAM, sitten jotenkin oikeasti tajusin, että mitä helvettiä oikein ajattelen, minä joka samana päivänä olin vakuuttanut kaverille etten edes halua kuolla. Enkä kai haluakaan, tuolla hetkellä halusin vain pois. Mä olin lopussa, eikä kukaan tuntunut ymmärtävän, että mä myös oikeasti olin sitä.
Nytkään mä en jaksaisi enää enempää. Mutta kohta on mentävä laittamaan ruokaa, soittelemaan työvuoroista ja tekemään kaikkea joka matkan aikana on ollut tekemättä. Mikä oikeus mulla on romahtaa nyt, kun kaikilla muillakin menee huonosti? Mua on lapsesta asti opetettu pysymään vahvana, suurin osa tunteista oli kielletty jopa niinkin että kun kaaduin ja housut oli veressä ja hiekassa niin ainut kommentti oli että tosi hienoa, nyt on housut ihan pilalla. Pystyin silloinkin olemaan itkemättä, miksen siis nyt? Jotenkin olen aina koonnut itseni, ollut vahva ennen kaikkea muuta. Mä olen aina halunnut pelastaa kaikki muut, olen aina ollut huono sanomaan ei ja pitämään puoliani. Jotenkin kaikissa ihmissuhteissa musta tulee se "äiti- tai isosiskohahmo", se järkevä ja huolehtiva ja vastuullinen. Eikä "lapsilleen" kuulu soittaa silloin kun menee huonosti, koska mä olen se joka pitää huolta. Aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti