-----

Mulla on taas terä kädessä. No, kerkisihän nuo viimesunnuntaiset jäljet vähän haaleta. Tiedän, että ne jotka mun viiltelystä tietää, on tuskin kovinkaan huolissaan varsinkaan jos on mun käsivarresta jäljet nähnyt. Koska ne on pieniä, naarmuja verrattuna kaikkien muiden viiltelyyn. Ja koska mä tykkään käyttää t-paitoja, kädet ei ole hyvä paikka. Ja myös koska mä olen päättänyt, etten haluaisi käsiin ikuisia jälkiä. Niinpä mä yritän olla viiltämättä syvälle (tai sitten muualle kuin käsiin). Tätä kirjoittaessa tosin lipsahti vähän käsien puolelle, ei pahasti, mutta suututtaa se kuitenkin. 

Mulla piti olla syy olla viiltelemättä useampi viikko. Mun piti lähteä sukulaisille viikonlopuksi, sitä ennen olisi pitänyt olla viiltelemättä ja siellä ja sen jälkeen mulla yleensä on paaaljon parempi olo. Mutta äiti kielsi, mä en saa(nut) lähteä. Joten jos tällä kertaa terä lipsahtaa hiukan syvemmälle, onko sillä oikeastaa niin väliä?

Oisit ees voinut yrittää

"Sä oot laihtunut."

"Noilla syömisillä mitä sä syöt ei ole normaalia laihtua."

"Jos sä yrittäisit niin kuinka paljon saisit painoa pois?"

"Sä oot liian laiha."

"Tiiätkö paljon siinä on kaloreita?"

"SÄ ET PYSTYISI OLEMAAN SYÖMÄTTÄ."

Viimeinen kuulostaa haasteelta, siihen tarttuu jokin pieni osa mun päässä, joka aina ennenkin on ottanut haasteita vastaan eikä suostu luovuttamaan. Sitten siellä on se pieni typerä osa, jonka piti vaieta ikuisiksi ajoiksi, joka ei koskaan oikeasti ole saanut kunnon otetta ja joka heikkoina hetkinä heittää tyhmiä ajatuksia ilmaan. Jospa niitä numeroita saisikin vielä ihan vähän alemmas.
Pahinta on että tällä hetkellä mä laihdun muutenkin, luultavasti stressi tekee sitä. Tiedän olevani laiha, mutta jos mä johonkin haasteeseen tartun niin se on menoa sitten (mulle on mm. heitetty aivan tosissaan että mitä jos mun pitäisi pudottaa viisi kiloa syyslomaan mennessä niin onnistuisinko? Ja sitten pyydettiin todistamaan se, mutta en lähtenyt leikkiin). Kiitos mun irl-kavereista, jotka aika hyvin esimerkillään ja jutuillaan pitää mun pään pinnalla.

Tykkään syödä ja luulen, että mulla on ihan terve suhde ruokaan, mutta jossain vaiheessa mä huomaan ajattelevani liikaa painoa. Sitten mä päätän, että ei vaa'alle menoa, mitä mä sillä tiedolla teen? Mutta se päätös romahtaa aina niinä päivinä kun äiti on sitä mieltä että mun on käytävä vaa'alla. Täytyyhän sen tietää, mitä mä painan, täytyyhän sen saada kontrolloida sitäkin

Juttelen koneella ihmisille. Kun ne kirjoittaa kävelen alakertaan ja takaisin, koska ärsyttää enkä halua huutaa kenellekään. Niinpä mä tulin huutamaan tänne. Minkä helvetin takia ihmiset ei voi tajuta, että muakin suututtaa välillä? En minäkään jaksa joka päivä jankata samoja asioita, ei mulla riitä aina voimia muiden ongelmien ratkaisuun. Kaikista vihaisin mä olen itselleni. Mitäs olen päästänyt sellaisia ihmisiä elämääni, mitäs aina kuuntelen syyllistämistä. Mitäs olen antanut ihmisten pitää mua ilmaisena terapeuttina ystävän sijaan.

Hyvältä idealta alkaa kuulostaa erään ihmisen ehdottama idea. Päivän ajaksi netti kokonaan kiinni ja tekstiviesteihin/puheluihin vastaus vain jos on ihan pakko. Pitää jonain vapaapäivänä kokeilla, mä en ole niin tärkeä etteikö maailma pärjäisi sitä aikaa ilman.

----

En oikein tiedä, mitä mulle kuuluu. Koulu on alkanut. Mä pelkään, että olen luisunut kauemmas kavereista, niillä on paljon sellaisia juttuja, jotka on niiden, ei mun. Tavallaan itsekin jätän tyhjää tilaa meidän väliin, en osaa puhua niille mun ongelmista, harvoin nekään puhuu omistaan. Ne puhuu jostain sarjoista ja on hulluja niin kuin aina, ei mun ongelmat mahdu siihen väliin. Tiedän, että mä olen niille tärkeä, tiedän että ne auttaa jos tarvin ja pyydän (ja joskus vaikken edes pyydä). Mä vaan en osaa puhua niille, en varsinkaan jos pitäisi kertoa kaikille yhtä aikaa. Yksi niistä neljästä mun viiltelystä tietää, mutta sillä on ongelmia itselläänkin niin paljon, ettei se jaksa huolestua siitä. Ja tästä yhdestä me pidetään huolta yhdessä niin paljon kuin pystytään.
Näillekin kavereille mä olen jonkinlainen "äitihahmo" (välillä ne vitsillä sanokiin mua äidiksi). Mä olen se järkevä, joka huolehtii ja kattoo perään (ja olen muuten fyysisestikin vanhin).

En osaa puhua kunnolla enää, tännekin on hankala kirjoittaa. Ja silloin kun puhun, niin puhun ihmisille, jotka puhuu omia asioitaan samaan aikaan ja keskustelut on sitä että mä puhun omista asioistani ja ne puhuu perään omistaan. Yleensä se olen sitten minä joka siirtyy suosiolla puhumaan niiden asioista. Pitäisi opetella pitämään puoliaan, mutta se on vaikeaa.

Kavereista

Mä haluaisin ystävän. Älkää käsittäkö väärin, mulla on kavereita, joista osaa pidän myös ystävinä. Mutta mun ystävät ja kaverit on joko sellaisia, joiden kanssa puhutaan "pinnallisuuksia" ja tehdään asioita tai sitten sellaisia, joiden ongelmat on aina tärkeämpiä kuin mun (jolloin olen pelkästään kuuntelijana). Kaipaan sellaista ihmistä, jonka kanssa voisin jakaa niin ilot kuin surut, molempien meidän ilot ja surut. Jolle voisin kertoa omista asioista, joka ei tyytyisi mun kuulumisien kohdalla "ihan okei" vastaukseen, jolle voisin soittaa silloin kun menee huonosti ja yhtälailla silloin kun menee hyvin. Joka ei vaihtaisi puheenaihetta silloin kun yritän kertoa jostain, ja jonka kanssa puhuttaisiin myös vakavista asioista. Jolle voisin reilusti puhua viiltelystä, painosta ja äidistä, mistä milloinkin.

Arvostan mun tämänhetkisiä kavereita/ystäviä, mutta ongelma on, ettei ne joko tiedä mulla menevän välillä huonostikin tai sitten niitä ei kiinnosta/ne ei jaksa mun asioita.
Vikaa on varmasti myös minussa, en meinaa päästää ihmisiä tarpeeksi lähelle. Muutamat ihmissuhteet varsinkin nyt lähiaikoina on osoittaneet, että kannattaa hyvin tarkkaan miettiä, mitä kertoo ja kenelle.

valitusta ja posiitivista

Vähän tekopyhää ehkä kirjoittaa tänne tätä, kun itsekin olen tänne valitusta kirjoitellut. Mutta, mua siis ärsyttää ihmiset, jotka valittaa joka asiasta ja joilla ei koskaan tunnu olevan mikään hyvin. Milloin vaatteet on kadonneet, milloin se bussipysäkin ihminen katsoi väärällä tavalla ja milloin se Maikki taas teki vääryyttä. Omat huolet on aina ne suurimmat, tuskin kenelläkään muulla edes voi olla yhtä suurta kärsimystä, tuskin kukaan muu joutuu selviämään saman tuskan kanssa!
Mä ymmärrän valituksen ja ahdistuksen, tiedän että kaikilla on sellaisia päiviä että on vaan pakko purkaa sitä omaa oloa. Liikaa se alkaa olla siinä vaiheessa, kun kaikki puhe on sitä valitusta, eikä muiden yksinkertaisesti kiinnosta "koska muilla ei voi mennä yhtä huonosti". Sellaisilla ihmisillä on yleensä taipumus imeä kaikki mehut lähelläolijoista, jaksaako kukaan ajatella aina posiitiivisesti jos tuloksena on valitusta. Ja lisää valitusta.
Toisinaan mä olen näitä "valittajaihmisiä" itsekin, mutta omasta puolesta on sanottava, että mä yritän aina parhaani nähdäkseni myös niitä asioiden positiivisia puolia. Ja lähes aina niille asioille voi tehdäkin jotain, eikä vain valittaa, vaikka pelkkä valittaminen onkin usein helpompaa. Koska täällä blogissa on paljon negatiivisia asioita, niin mä listaan nyt tästä kesästä kuusi positiivista asiaa:

- Mulla oli aivan ihana kesätyö alakouluikäisten lasten kanssa <3
- Olen kävellyt paljain jaloin ja juossut sateessa
- Olen valvonut auringonnousuun ja tanssinut valssia ulkona keskiyön jälkeen aamutakissa ja paljain jaloin (ja ei, en ollut humalassa, minusta tuollaista voi tehdä ilmankin)
- Ehkä vähän ihastuinkin yhteen ihmiseen, jota tuskin näen enää, mutta oikeastaan se ei edes haittaa
- Olen tänä kesänä kerännyt ja syönyt lähes kaikkia marjoja joita Suomesta löytyy, puolukoita en tosin vielä, mutta syksyllä sitten
-Pelastin ainakin yhden ihmishengen, mahdollisesti toisenkin

Migreeni hakkaa takaraivossa, väsyttää, ruumiinlämpö on koholla. Tiedän, että nyt kostautuu viime päivien huono nukkuminen, huono syöminen ja stressaaminen. Tiedän, että todennäköisesti migreeni tulee päälle huomenna, viimeistään ylihuomenna. Ei mulla ole varaa siihen, en pysty juuri nyt jäämään kotiin, vasta maanantaina mulla ei ole mitään suunniteltua.

Viikonlopun suunnitelmat on sekaisin, en tiedä mihin suuntaan pitäisi lähteä. Pelkään omaa kuntoani, pelkään kaverin kuntoa, pelkään seurauksia. Olisinpa mä eilen illalla uskaltanut soittaa tulisielulle sen sijaan että viilsin, se olisi ollut tämän kaaoksen keskellä järjen ääni. Mutta en uskaltanut, en halunnut mahdollisesti herättää sitä omien ongelmieni takia.

En jaksa. Kohta pitäisi lähteä töihin (hyvä, koska siellä mä voin hetken olla erossa kaikesta) ja sitä ennen pitäisi syödä jotain kun siellä en kuitenkaan sitten syö. Yhtään vain ei ole nälkä, ei huvita syödä, vaikka tiedän että mulla ei ole nyt varaa leikkiä syömisien kanssa tippaakaan. Haluaisin puhua jollekin, mutta ei mulla nyt ole syytä soittaa tulisielulle ja sähköpostiin ei tule heti vastausta jos kirjoitan siellä (eikä ole enää aikaakaan kirjoittaa pitkästi), ja kuka muu mun ongelmia jaksaisi kuunnella koska kaikilla on omiakin?

Kyllä huomaa, etten ole ollut töissä pitkään aikaan, jaloissa alkoi tuntua neljän tunnin seisomisen jälkeen. Mutta tykkään tuosta silti, tykkään tehdä jotain ja tykkään useimmista ihmisistä siellä. Olen ehkä kesätöiden loppumisen jälkeen eristäytynyt ihmisistä liikaa ja viettänyt aikaa vain sellaisten ihmisten kanssa, joilla on jollain tapaa negatiivinen vaikutus (esim. kuuluu vain haukkuja tai ikäviä kuulumisia).

Mulla ei mene hyvin, mutta tiedän nyt että tällä hetkellä työt ei pahenna sitä. Ne tekee musta ehkä väsyneemmän, mutta töissä mä voin olla ajattelematta ja huolehtimatta kaikkea turhaa.

Tyttö epäkunnossa

"Hei, kaikki laskee sun varaasi aivan helvetin paljon
Susta odotetaan jotain kuningatarta tai pelastajaa
Annetaan sun olla vielä nuori, vähän aikaa"

Herra Ylppö ja ihmiset - Tyttö epäkunnossa

 

Miksi kaikki on aina mun vastuulla? Miksi musta odotetaan juurikin jotain pelastajaa, joka voisi ratkaista kaiken? Liian monelle ihmiselle minusta on tullut vain joku ilmainen terapeutti, jonka pitää olla aina tavoitettavissa, jos en ole niin kaikki mitä tapahtuu on mun syytä, mähän olen silloin hylännyt ihmiset. Mitä väliä sillä on kenellekään, että minullakin on oma elämä ja omat vaikeudet?

Autan ihmisiä mielelläni, mutta siinä vaiheessa kun saan haukkuja siitä kun en vastaa niin ollaan vähän liian pitkällä.

Niin kuin monia muitakin, mua ahdistaa koulun alku. Mutta toisaalta mä myös odotan sitä, sillä vaikka mun kaveripiiri on outo, niin olen nähnyt niitä aivan liian harvoin kesän aikana. Eniten mä arvostan niissä niiden positiivisuutta ja sellaista häpeämättömyyttä, kykyä tehdä melkein mitä vaan häpeämättä. Kaipaan sitä kun ne selittää opettajalle mitä on yaoi tai riehuu ruokalassa ja mä en tiedä pitäisikö hävetä silmät päästään vai nauraa. Ne voi nauraa mun äidin tyhmille jutuille, ja mun koepanikoinnille tai hymyillen sanoa mua äidiksi silloin kun mä valitan niiden riehumisesta. Ja vaikkei ne mun ongelmista tiedäkään, niin niillä on aina aikaa kuunnella, ne ei vaihda puheenaihetta.

Kaipaan sitä, ettei ne hauku tai valita jatkuvasti, kaipaan juuri nyt sellaista huoletonta keskustelua, jossa puhutaan jostain tyhmästä ja yhdentekevästä, eikä mun tarvi jatkuvasti huolehtia tai vakuutella keskustelukumppanilleni jotain. Kaipaan nyt sellaista keskustelua, että olisin juttukumppanille ensisijaisesti ystävä tai kaveri, en pelastaja tai terapeutti.

Kotona

Me palattiinkin reissusta oletettua aikaisemmin. Hyvä, koska mä olen lopussa jo nyt.

En tiedä, mitä yhtenä päivänä tapahtui. Mä olen aina ollut järkevä, harkinnut kaksi kertaa, suunnitellut etukäteen. Sitten sinä päivänä oli muutamasta sekunnista kiinni, etten olisi tullut takaisin. Mä en oikeasti ajatellut silloin mitään, en lupauksia tai niitä rakkaita, jotka jättäisin taistelemaan. Mä kuulin vaan mun matkaseuralaisten tappelevan kolmatta päivää samoja tappeluja, juttelin ihmisille, joilla kaikki on huonosti, kuuntelin viiltäviä sanoja joka puolelta. Me oltiin autossa, moottoritiellä, enkä tiedä olisinko oikeasti saanut sen auton oven auki. Mulla oli turvavyö auki ja käsi oven kahvalla kun jotenkin tajusin, että takana olevassa autossa on lapsiperhe. Ja PAM, sitten jotenkin oikeasti tajusin, että mitä helvettiä oikein ajattelen, minä joka samana päivänä olin vakuuttanut kaverille etten edes halua kuolla. Enkä kai haluakaan, tuolla hetkellä halusin vain pois. Mä olin lopussa, eikä kukaan tuntunut ymmärtävän, että mä myös oikeasti olin sitä.

Nytkään mä en jaksaisi enää enempää. Mutta kohta on mentävä laittamaan ruokaa, soittelemaan työvuoroista ja tekemään kaikkea joka matkan aikana on ollut tekemättä. Mikä oikeus mulla on romahtaa nyt, kun kaikilla muillakin menee huonosti? Mua on lapsesta asti opetettu pysymään vahvana, suurin osa tunteista oli kielletty jopa niinkin että kun kaaduin ja housut oli veressä ja hiekassa niin ainut kommentti oli että tosi hienoa, nyt on housut ihan pilalla. Pystyin silloinkin olemaan itkemättä, miksen siis nyt? Jotenkin olen aina koonnut itseni, ollut vahva ennen kaikkea muuta. Mä olen aina halunnut pelastaa kaikki muut, olen aina ollut huono sanomaan ei ja pitämään puoliani. Jotenkin kaikissa ihmissuhteissa musta tulee se "äiti- tai isosiskohahmo", se järkevä ja huolehtiva ja vastuullinen. Eikä "lapsilleen" kuulu soittaa silloin kun menee huonosti, koska mä olen se joka pitää huolta. Aina.
Mutta mitä jos mä en tällä kertaa saa pidettyä itseäni kasassa?