Voisit häilyä ja häipyä

It's just a bad day

a bad month

a bad spring

a bad year

But it still doesn't mean

that it will be bad day tomorrow

Niin mä ainakin haluan uskoa ja uskonkin.

Päivät on enimmäkseen ihan hyviä. Aamut on ok (paitsi tiistaisin). Iltapäiviä voi sietää. Illat on paskoja. Aiemmin tykkäsin illoista, saatoin tehdä asioita silloin, tiesin, ettei kukaan ainakaan tule käymään. Nykyään mä olen iltaisin ahdistunut, vihainen, masentunut tai toivoton. Tai en tunne mitään. Tai itken hysteerisesti niin kuin eilen. Tää on varmaan pisin tällainen jakso ikinä. Mulla ei ole itsemurha-ajatuksia, mutta kaikki tuntuu aika turhalta.

Joihinkin ihmisiin en pidä yhteyttä. Tiedän, että paskamainen temppu, mutta en jaksa. Hymy riittää peittämään turvonneet silmät ja tummat renkaat niiden alla. Nauru riittää peittämään että sattuu.

Tavallaan toivoisin, että saisin olla rauhassa. Mutta toisaalta haluaisin huutaa, että sanokaa että tää menee ohi. Pitäkää kasassa sitten kun en enää jaksa. Nähkää mut.

Nobody sees, nobody knows

Kaiken peittävä ahdistus. Pakko päästä ulos, pakko päästä jonnekin pois. Juoksen sateessa. Rakeita, räntää, lunta, vettä. Taivaan täydeltä, hetkeen en näe muuta. Räntä sulaa vaatteiden sisälle. Huppu ei pysy päässä ja märät hiukset hakkaavat selkään. Jalat rummuttavat maata vähän kovempaa kuin olisi tarpeen. Kädet muuttuvat kylmästä punaisiksi. Rannassa vettävaluvana seistessäni tiedän, etten päässyt karkuun.
En osaa edes itkeä ja sisällä istun kylpyhuoneen lattialle terän kanssa.
Illalla puhun kaverin itsemurhasuunnitelmia ympäri. Ja toivon, että kerrankin joku sanoisi, että älä huolehdi, minä hoidan tämän.
Yöllä näen levottomia unia ja aamulla tuntuu, etten olisi nukkunutkaan.

Olisko tänään sama uudestaan?

Kunpa hetkeksi voisin hengähtää

Fyysisesti paha olla. Koeajat muutaman viikon päässä. Lääkärillä oli niin kiire ja ajat myöhässä, ettei se edes ehtinyt kuunnella oireita, sanoi vain että antaa lähetteen kun minä sanoin mitä haluaisin testattavan. Nyt kaivetaan esille mitä tää on, viime kevään ja kesän helvettiin mä en lähde enää.
Tätä aaltoilua on ollut yli vuoden, joten mä osaan jo varautua. Ostan kaupasta ruokia, joista tiedän, että saan nieltyä vaikka olisi paha olo. Kokeilen eri ruoka-aineilla, jospa tää sittenkin olisi jotain allergiareaktiota? Teen koulutehtäviä tauoilla ja hyppytunneilla, koska tiedän että kotona en jaksa enää. Kokeilen, pyörryttääkö ennen kuin lähden pyörällä liikenteeseen.
Hymyilen ja sanon ittelleni tuhannetta kertaa, että tämä menee ohi.

Mä haluun pois ja mä haluu en

Tänään taas vähän hankalampaa
olla tässä ja nähdä sut.

 Pikkukaupunki. Se yksi mies on joka paikassa. Kävelee vastaan kaupungissa, koulumatkalla, kaupassa. Tietenkin sen tarvii lisäksi käydä pelaamassa rahapelejä siinä kaupassa, jossa mä olen töissä. Tietenkin tarvii olla kohtelias ja jutella, jos se joskus tulee ostoksille.

Totta kai mä tiedän, mitä se sanoo, jos joskus satutaan liian pitkäksi aikaa vastakkain. Tule joskus käymään. Ja kohteliaisuudesta siihen kuuluu vastata, että on vähän kiireitä nyt, mutta ehkä joku päivä.

En halua nähdä sitä, enkä jutella. En edes katsoa silmiin. En halua kohdata sitä katsetta, johon mä joskus luotin, joka oli tuki aikoinaan. En halua kohdata ihmistä, joka joskus oli mulle rakas, jolle mä puhuin asioistani, koska sinisilmäisesti uskoin, että sitä kiinnosti.

Tuntuu, että ne harvat, jotka tästä tietää on kyllästyneet kuuntelemaan. Siksi mä toistuvasti jauhan tätä tänne, vaikka tunnenkin itseni jotenkin säälittäväksi. Mutta toisaalta, ehkä se on sen arvoista olla vähän säälittävä ja toistaa itseäni sata kertaa ja saavuttaa joskus tilanne, jossa mä voin sanoa, että olen kokonaan yli tästä.

Mut sä et haluu sitä vaan myöntää

Taistelulajia liikuntatunnilla. Tyttö tarttuu hartioista ja ranteesta. Kietoo kätensä selän taakse.

"Sun oli tarkotus pistää hei vastaan"

"Joo mä tiedän, oota - oota ihan hetki"

Pienen hetken mä olen taas siinä huoneessa, jossa on vaaleat seinät ja telkkarista tulee hiihtoa. Pienen hetken mä muistan tilanteen, jossa käsistä piti kiinni joku muu. 

Ja sitten mä pakotan ulos naurahduksen, koska tyttökin nauraa. Mun mokailulle.

"Mä taidan olla aika surkea tässä"

"Yritä, kyllä sä mulle pärjäät"

Tyttö näkee, muttei kysy. Nauraa mulle ja kahdelle muulle mun rakkaalle ihmiselle. Nauraa itselleen.

"C'moon, rosanne, yritä nyt"

Mun on pakko hymyillä kun kierähdetään tytön kanssa ympäri. Mun on pakko nauraa, kun tyttö on niin lyhyt ettei seuraava liike meinaa onnistua ja päädytään lattialle epämääräiseksi kasaksi. Mun on pakko nauraa, koska tyttö vain on sellainen, kuin koskaan ei olisi huolia mistään.

Joka ainoa päivä on tänään

Huomenna lääkäriaika. Ensimmäinen lajissaan tänä vuonna, ensimmäinen lajissaan myös siinä, ettei äidillä ole oikeutta saada tietoonsa sen sisältöä. Totta kai pikkukaupungista silti leviää tiedot.
Mä haluan kaikki kokeet. Kaikki kokeet siihen asti, kunnes tiedän, mikä mulla on. Kunnes mulla on joku diagnoosi, jokin joka sanoo, että näin asia on. Kunhan vain uskaltaisin sanoa lääkärille, että jotain mussa on nyt vialla. Mä en halua, että kukaan tietää. Mulla on jo yksi fyysinen, krooninen sairaus, enkä halua toista.
Mä en halua kuulla äidiltä, että tää on mun vika. Niin äiti, mä aion pyytää apua, mä olen kyllästynyt näihin oireisiin. Kyllä, mä aion puhua niistä lääkärille. Ei, tää ei parane nukkumalla tai syömällä. Niin äiti, anna olla.


Jos me kaikki kasvetaan terveiksi ja hyvinvoiviksi aikuisiksi, niin äiti, sun kannattaa alkaa uskoa korkeampiin voimiin. Niin äiti, koska sulle se kiitos ei kuulu.

En oikein tiedä, onko tämä blogin kirjoittaminen mun juttu, kun yleensä niin harvoin saan kirjoiteltua. Mutta omanihan tämä on, joten en katso tarpeelliseksi pyytää sitä anteeksi.

 Kahlitsevat lauseet jää mieleen
ne nousevat aina uudelleen
Haluan jonkun, joka auttaa selviimään
vain itseni peilissäni nään

Minä haen suojaa kahdesta paikkaa
toinen on vain unta ja toinen kuvitelmaa
Vietän kaikki päivät matkalla niihin
perille kun pääsen, on kaikki paljon paremmin

Sen jälkeen, kun mä vajaa kaksi vuotta sitten muutin ensimmäisen kerran vanhemmilta pois, niin yhden asian mä olen ainakin oppinut. Nauramisen. Silloin, kun asuin vielä vanhemmilla, niin ei siellä voinut nauraa ääneen. Nauraa saattoi yhtä vähän kuin itkeä, positiiviset aidot tunteet oli piilotettava siinä missä negatiivisetkin. Vaikka mä viiltelen, vaikka haluaisin juosta karkuun aina kun se yksi mies tulee vastaan, vaikka meillä ei ole välit kovin hyvät äidin kanssa niin ainakin mä olen oppinut sen. Ja se näkyy kavereille, jotka vuosi mun vanhemmilta muuton jälkeen huomautti, että ne ei ole koskaan kuulleet mun nauravan oikeasti ääneen ennen kuin silloin. Mä jotenkin itsekin näen sen.