Tänään taas vähän hankalampaa
olla tässä ja nähdä sut.
olla tässä ja nähdä sut.
Pikkukaupunki. Se yksi mies on joka paikassa. Kävelee vastaan kaupungissa, koulumatkalla, kaupassa. Tietenkin sen tarvii lisäksi käydä pelaamassa rahapelejä siinä kaupassa, jossa mä olen töissä. Tietenkin tarvii olla kohtelias ja jutella, jos se joskus tulee ostoksille.
Totta kai mä tiedän, mitä se sanoo, jos joskus satutaan liian pitkäksi aikaa vastakkain. Tule joskus käymään. Ja kohteliaisuudesta siihen kuuluu vastata, että on vähän kiireitä nyt, mutta ehkä joku päivä.
En halua nähdä sitä, enkä jutella. En edes katsoa silmiin. En halua kohdata sitä katsetta, johon mä joskus luotin, joka oli tuki aikoinaan. En halua kohdata ihmistä, joka joskus oli mulle rakas, jolle mä puhuin asioistani, koska sinisilmäisesti uskoin, että sitä kiinnosti.
Tuntuu, että ne harvat, jotka tästä tietää on kyllästyneet kuuntelemaan. Siksi mä toistuvasti jauhan tätä tänne, vaikka tunnenkin itseni jotenkin säälittäväksi. Mutta toisaalta, ehkä se on sen arvoista olla vähän säälittävä ja toistaa itseäni sata kertaa ja saavuttaa joskus tilanne, jossa mä voin sanoa, että olen kokonaan yli tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti