En oikein tiedä, onko tämä blogin kirjoittaminen mun juttu, kun yleensä niin harvoin saan kirjoiteltua. Mutta omanihan tämä on, joten en katso tarpeelliseksi pyytää sitä anteeksi.

 Kahlitsevat lauseet jää mieleen
ne nousevat aina uudelleen
Haluan jonkun, joka auttaa selviimään
vain itseni peilissäni nään

Minä haen suojaa kahdesta paikkaa
toinen on vain unta ja toinen kuvitelmaa
Vietän kaikki päivät matkalla niihin
perille kun pääsen, on kaikki paljon paremmin

Sen jälkeen, kun mä vajaa kaksi vuotta sitten muutin ensimmäisen kerran vanhemmilta pois, niin yhden asian mä olen ainakin oppinut. Nauramisen. Silloin, kun asuin vielä vanhemmilla, niin ei siellä voinut nauraa ääneen. Nauraa saattoi yhtä vähän kuin itkeä, positiiviset aidot tunteet oli piilotettava siinä missä negatiivisetkin. Vaikka mä viiltelen, vaikka haluaisin juosta karkuun aina kun se yksi mies tulee vastaan, vaikka meillä ei ole välit kovin hyvät äidin kanssa niin ainakin mä olen oppinut sen. Ja se näkyy kavereille, jotka vuosi mun vanhemmilta muuton jälkeen huomautti, että ne ei ole koskaan kuulleet mun nauravan oikeasti ääneen ennen kuin silloin. Mä jotenkin itsekin näen sen.