Just cry

Mä haluaisin vaan itkeä nyt. Mä olen sanonut kaikille, keiden kanssa tänään juttelen/juttelin, että mä en jaksa juuri nyt, että mä romahdan illalla (ja jos mä suostun sen myöntämään muillekin, niin kannattaa ottaa vakavasti). Silti kaikki mitä mä sanon on väärin. Mä taistelen kaikkien muiden mörköjä vastaan paitsi omiani, mä kumoan yhä uudestaan toisten ajatuksia syömättömyydestä, itsemurhasta ja itsetuhoisuudesta. Mä jatkan sitä silti vaikka asenne usein onkin että painu helvettiin tyhmä, ei kiinnosta. Yritän aina ajatella, että se johtuu sairaudesta, oli sitten kyseessä syömishäiriö tai masennus, se ei ole henkilökohtaista mua kohtaan (toivottavasti).

Kunpa mä vaan osaisin välillä olla vähän itsekkäämpi. Sanoa kerrankin, että. Mä. En. Oikeasti. Nyt. Vain. Jaksa. Mä tiedän, ettei mulla ole velvollisuutta huolehtia kenestäkään muusta, mutta mä vaan olen sellainen, mä haluan auttaa. Haluan olla se kallio, johon nojataan, mutta en aina pysty siihen. Ja sen mä toivoisin, että ihmiset ymmärtäisi. Minäkään en voi aina olla se vahva, mullakin on ne omat ongelmat. Minäkään en ole aina ihan kunnossa.

Ja tänään mä olen niin väsynyt, että voisin vaan itkeä. Mä olen pahoillani, jos en osaa tänään sanoa niitä sanoja, joita te haluatte kuulla, mä olen pahoillani, jos sanon jotain väärää. Mä olen niin pahoillani, etten juuri nyt vain jaksa.

Asioita

Musta tuntuu, että mulla on tänään kauheasti sanottavaa, pahoittelen siis postauksen mahdollista sekavuutta.

Ensinnäkin, paino. Tuntuu, että viime aikoina joka tuutista on tullut sellaista painokaloritsyöminenlaihdutus -juttua, sillä aseenteella, että painoi mitä vaan niin painoa on pakko saada alemmas, maksoi mitä maksoi.
Mun oma paino on tammikuusta asti laskenut hitaasti mutta varmasti (en pidä kirjaa painostani, mutta pata-akka pitää). Tiedän, että suurin syy on stressi, mulla ei syömiset tai syömättömyydet ihan hirveästi vaikuta, stressi taas vaikuttaa painoon vähän liikaakin. Ja mä en siis yritä laihduttaa, paino olisi mun puolesta saanut pysyä siellä missä se oli tammikuussa, koska tiedän ettei mun tarvi laihtua.
Mä tiedän, että paino menee vielä alaspäin kun lähden perheen kanssa lomamatkalle. Niiden kanssa vuorokauden ympäri on sen verran suuri stressitekijä, että ihan varmasti menee vähitään kilon, luultavasti enemmän, kokemusta on. Ongelma oikeastaan se, että joku pieni ääni mun päässä sanoo, että saahan se mennäkin, mitä väliä, monet pienemmätkin laihduttaa? Tiedän, (ja siihen ei edes tota pientä ääntä tarvita) että monet olisi vain tyytyväisiä jos paino laskisi näin "helposti" ja olen saanut kuulla että olen tyhmä kun se on mulle ongelma. Mä vaan en enää haluaisi siihen normaali- ja alipainon rajalle keikkumaan, koska siitä mä tipahdan kuitenkin. Ja tuo pieni ääni sanoo, ettei se haittaisi, ettei sillä tipahtamisella ole väliä... Mutta on sillä, mä tiedän ainakin vielä, että on.

Toiseksi, välittäminen. Välillä tuntuu, ettei ketään oikeasti kiinnosta, jos ei ilmoita olevansa aikeissa tappaa itsensä. Mä olen huomannut sen sekä omalla että muiden kohdalla. Esimerkiksi itse olen viikon sisään lähettänyt yhdelle ihmiselle sähköpostiviestin, jossa mä kerroin, etten jaksa enää, enkä tiedä mitä teen. Luulin oikeasti, että tämä ihminen välittäisi, luulin että on hyvä ajatus lähettää se viesti, luulin, että sanat "mä en oikeasti tiedä mitä mä enää teen" olisi tarpeeksi selkeä avunpyyntö muun tekstin ohessa. Mutta eipä se sitten mennytkään ihan niin kuin piti, mitäs olin tyhmä ja lähetin sen viestin, ei sitä loppujen lopuksi kiinnostanutkaan, sillähän on oma elämä ja toiset ihmiset, joista olla huolissaan. Se oli huono ilta mulla, olin viillellyt ihan liikaa, olin juossut, olin kirjoittanut, tehnyt kaikkea mikä yleensä auttaa, enkä tiennyt mitä vielä voisi tapahtua. Mutta ilmeisesti mun viesteistäkin kuultaa läpi sellainen "tuolla on kaikki täydellisesti" -ilmoitus, joka kertoo ihmisille, että mä pystyn aina olemaan se joka huolehtii, se joka pitää kaikki muut pystyssä.

I just wanna be free

Lyhyesti ja ytimekkäästi: mä haluaisin olla täysi-ikäinen.
Ihmiset pitää mua yleensä tyhmänä jos sanon tuon, sitten tulee sellaista "kerranhan sitä vaan ollaan nuoria", "sullahan on tosi hyvä tilanne jo nyt kun asut omillasi, mutta vanhempien omistamassa asunnossa", "miksi sä haluaisit lisää vastuuta?"
Mutta mun suurin syy tuohon toiveeseen on se, etten tule aina kovin hyvin toimeen äitini kanssa. Täällä pikkukaupungissa ihmiset pitää sitä lähes täydellisenä, mutta totuus on vähän toinen.

En mä oleta, että mun 18-vuotispäivänä tapahtuu joku ihme ja äiti ei enää olekaan mun kimpussa. Ei. Mutta mä haluan sen vapauden, että voin olla kuuntelematta sitä, haluan olla tasa-arvoinen sen kanssa, haluan ettei se voi kieltää mua poistumasta huoneesta, haluan ettei puhelun katkaisusta seuraa rangaistusta, haluan tuntea ja näyttää myös negatiivisia tunteita ilman pelkoa. Mä haluan lopettaa täydellisyyden tavoittelun pata-akan vuoksi, mä haluan oikeasti elää.

Olen harkinnut jopa välien katkaisua sitten kun mulla on siihen mahdollisuus, muut perheenjäsenet vaan olisi ongelma, koska kyllä mä isääni haluan olla yhteydessä. Olisi vaan niin ihana ajatus, ettei se enää koskaan voisi sanoa mulle, ettei muhun voi rakastua, ei vertailisi mun painoa keneenkään, ei haukkuisi mun ulkonäköä, ei heittelisi ivallisia kommentteja. Mun ei tarvitsi pelätä sen suuttumista.

Nuorempana, ala- ja yläasteikäisenä mulla oli tapana värittää kalenteriin vihreä ruutu, jos kukaan meidän perheestämme ei ollut sinä päivänä huutanut tai riidellyt. Keskiarvo oli noin 15 vihreää ruutua vuodessa. Huonoimpina vuosina alle kymmenen, ja sitten ihmiset välillä sanoo, "että en mä osaa edes kuvitella teidän äitiä huutamassa". Joo, hyvin on sekin jälkensä peittänyt...

Tänään mulla on ollut ihan hyvä päivä. Sain viestin yhdeltä ihanalta ja toisesta ihanasta olen huolissaan <3

Mä olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen, etten viiltele ennen maanantaita. Suurin syy tähän on se, että ensi viikolla lähden perheen kanssa lomareissuun, johon kuuluu (ilmoista riippuen) paljon rantailua, eikä minua kauheasti ihastuta ajatus siitä, että äiti huomaa siellä mun viiltelyjäljet. Nyt mulla on peukut pystyssä että noi edes vähän haalistuisi siihen mennessä... Mitä mä teen jos ei haalistu?
Toinen, vähän kevyempi syy, oli että mä päiväkirjaani selatessa huomasin, kuinka usein olen viikon, parin sisään viillellyt. Ihan liian monta, mullahan piti olla kontrolli tähän. Joinakin hetkinä, kun näen nuo jäljet, mietin että mitä helvettiä, miten mä olen oikeasti tippunut näin alas. Miten ihmeessä mä olen nykyään tällainen ongelmakimppu?

Aloitus

Varmaankin näkee, etten mä ole näitä blogeja aikaisemmin tehnyt :D
Eli siis hei, ruudun tältä puolen löytyy bloggerissa aikaisemminkin eri nimellä liikkunut melkein täysi-ikäinen tyttö, joka yrittää tässä nyt jotain itsestään kertoilla.
Menneisyydestäni löytyy kaikenlaista raiskausyrityksestä onnettomuuspaikkoihin ja rakkaiden menetykseen, mutta jokin itsepäinen osa minussa ei ole koskaan antanut lupaa luovuttaa. Ja jotenkin mä olen nyt tässä.

Mä olen aina ollut se vahva, se joka kestää kaiken. Peruskallio, johon voi nojata. Pikkuhiljaa se kallio on kuitenkin lähtenyt murenemaan, enkä mä oikein vielä tiedä, mitä sieltä alta paljastuu. Masennusta vai elämäniloa, vanhaa tuhkaa vai pieniä kukkia?

Tämä blogi on minun matkani kohti huomista, ja varmaan eilistäkin välillä, tää on mun ensimmäinen blogi, joten en osaa vielä varoitella, mitä tämä osoite netissä tulee tulevaisuudessa sisällään pitämään.

Mutta, olisi kauhean kiva, jos tänne joku joskus eksyisi :)