Voisit häilyä ja häipyä

It's just a bad day

a bad month

a bad spring

a bad year

But it still doesn't mean

that it will be bad day tomorrow

Niin mä ainakin haluan uskoa ja uskonkin.

Päivät on enimmäkseen ihan hyviä. Aamut on ok (paitsi tiistaisin). Iltapäiviä voi sietää. Illat on paskoja. Aiemmin tykkäsin illoista, saatoin tehdä asioita silloin, tiesin, ettei kukaan ainakaan tule käymään. Nykyään mä olen iltaisin ahdistunut, vihainen, masentunut tai toivoton. Tai en tunne mitään. Tai itken hysteerisesti niin kuin eilen. Tää on varmaan pisin tällainen jakso ikinä. Mulla ei ole itsemurha-ajatuksia, mutta kaikki tuntuu aika turhalta.

Joihinkin ihmisiin en pidä yhteyttä. Tiedän, että paskamainen temppu, mutta en jaksa. Hymy riittää peittämään turvonneet silmät ja tummat renkaat niiden alla. Nauru riittää peittämään että sattuu.

Tavallaan toivoisin, että saisin olla rauhassa. Mutta toisaalta haluaisin huutaa, että sanokaa että tää menee ohi. Pitäkää kasassa sitten kun en enää jaksa. Nähkää mut.

Nobody sees, nobody knows

Kaiken peittävä ahdistus. Pakko päästä ulos, pakko päästä jonnekin pois. Juoksen sateessa. Rakeita, räntää, lunta, vettä. Taivaan täydeltä, hetkeen en näe muuta. Räntä sulaa vaatteiden sisälle. Huppu ei pysy päässä ja märät hiukset hakkaavat selkään. Jalat rummuttavat maata vähän kovempaa kuin olisi tarpeen. Kädet muuttuvat kylmästä punaisiksi. Rannassa vettävaluvana seistessäni tiedän, etten päässyt karkuun.
En osaa edes itkeä ja sisällä istun kylpyhuoneen lattialle terän kanssa.
Illalla puhun kaverin itsemurhasuunnitelmia ympäri. Ja toivon, että kerrankin joku sanoisi, että älä huolehdi, minä hoidan tämän.
Yöllä näen levottomia unia ja aamulla tuntuu, etten olisi nukkunutkaan.

Olisko tänään sama uudestaan?